|
|
Post by Jewell on Oct 14, 2017 9:08:27 GMT
Tarinoita ensimmäisestä osakilpailusta ratsastuskoulu Seppeleessä.
|
|
|
|
Post by Jewell on Oct 15, 2017 17:20:32 GMT
Seppeleen osakilpailut
Mä olin aina pitänyt kilpailuiden ja tapahtumien järjestämisestä. Jo joskus ammattitutkintoa opiskellessa muiden nuristessa pitkistä päivistä mä olin hymyillyt aamusta iltaan kilpailuiden aikana. Se innostus ei koskaan hävinnyt. Viime vuonna olin saanut jo pienen näytteen siitä millainen show ratsastuskoulumestaruudet olivat, joten mulle ei tullut mieleenkään, ettenkö olisi halunnut auttaa niiden järjestämisessä tänäkin vuonna.
Syksy oli sillä hetkellä räikeimillään. Keltaisella, oranssilla, punaisella ja vihreällä kirjaillut lehdet reunustivat teitä, joita pitkin me ajettiin kohti Seppelettä. Mä olin vieraillut ratsastuskoulujen legendalla ennenkin, viimeksi edellisissä mestaruuksissa, mutta annoin Adrianin pelkääjän paikalla silti pistää puhelimestaan gepsin kaakattamaan ohjeita lähempänä määränpäätä. Tänään me ei tahdottu eksyä.
Liekkijärvi oli soma ja muistutti omaa kotia monessakin mielessä. Siellä oli samanalainen maalaismaisema ja fiilis, jonka pystyi vain aito maalaistyttö aistimaan. Oli rauhallista: hiljaista, pienen tuulen heittäessä puusta märkiä lehtiä maahan. Radion olin kääntänyt hiljaiselle, jotta matkustajat saisivat halutessaan unta. Aina silloin tällöin auton pyyhkijät päästivät vinkauksen vetäessään tihkusadetta pois tuulilasista.
Sitten kuului suuri kumahdus ja hetken koko traileri katumaasturin perässä heilui. Adrian vilkaisi heti pientä screeniä, josta näki sisään koppiin. Enni luimisteli Lexille.
Huokaisin. Enni saisi nyt kyllä vain oppia kestämään uutta ystäväänsä.
”Ollaanko jo perillä?” Sandra tuskasteli takapenkillä. Nukahtanut Saskia heräsi tallikaverinsa ääneen, nostaen ikkunaa vasten lepuuttamansa pään pystyyn. Kaksikon keskellä istuva Else virnisti Saskian uneliaalle ilmeelle.
”Ihan kohta”, Adrian kertoi katse tiiviisti puhelimessaan. ”Tästä seuraavasta oikealle.”
Seppele sopi Liekkijärven maisemaan kuin pipo päähän. Takapenkin tytöt huokailivat ääneen ikkunasta näkyvälle miljöölle.
Koska mä olin varsin suuressa osassa ratsastuskoulumestaruuksien järjestämisessä, oltiin me pari tuntia etuajassa. Adrian ja tytöt jätin autolle kurkkimaan traileriin, jossa Lexi osoitti mieltään hörisemällä kamalasta matkustuskumppanistaan. Musta oli ihanaa, että vihdoin Leijonalaaksolla oli itse pari ratsastajaa lähettää mestaruuksiin. Ja molemmille oltiin saatu kisahoitajatkin! Sellaisesta tuli hyvä fiilis.
Yritin auttaa parhaani mukaan Seppeleen omistajaa ja porukkaa kilpailuiden järjestämisessä. Ne olivat kyllä hyvin organisoitua sakkia, eikä mun apua olisi oikeasti edes tarvittu. Passitin mun omat kätyrit auttamaan kouluradan rakennuksessakin, ehkä ne jopa ystävystyisivät joidenkin kanssa.
Ei se ollut täysin ongelmaton päivä. Lexi pyöri riimunnarussa Adrianin ympärillä pöristen häntä korkealle nostettuna ja näytti valmiilta pörähtämään lento mikä sekunti tahansa. Tiimi ei koostunut kisakonkareista, vain Sandralla oli enemmän kokemusta ja nyt tänäänkin sillä oli eri tamma, joka oli valmis pyrähtämään mikä hetki tahansa. Se ei ollut ongelmaton, tai sujuva. Kuitenkin meidän lastatessa poneja takaisin traileriin, Adrianin sitoessa Lexiä kiinni kopissa, Sandran hypistellessä sinistä ruusukettaan ja Saskian käydessä läpi päivää Elsen kanssa (ja jutellessa kisoissa olevista pojista, jos nyt ollaan rehellisiä), ei se ollut epäonnistunutkaan.
Se oli hyvä fiilis.
|
|
|
|
Post by Salma on Oct 18, 2017 9:51:01 GMT
Aleksanterin fiiliksiä kisapäivästä:
14.10.2017 - Se, jossa mä olen jälleen kisahoitajana
Mua otti päähän niin moni asia samalla kertaa.
Ensinnäkin kellonaika. Kun kuitenkin oli valoisaa Pikku-Kakkoseen asti, MIKSI kisaaminen piti aloittaa silloin, kun mä kaikista mieluiten yhä mönkisin peiton alla ja kuvittelin olevani kolossa makaava eläin? Mä olin vuorenvarma, että jos maailman urheilijoiden annettaisiin nukkua aamuisin, niiden ennätykset olis tuplasti parempia.
Toiseksi mua ärsytti, etten mä ollut saanut valita itse kenen kisahoitaja olin. Suoraan sanottuna mä en ollut edes ilmoittautunut kekkereihin mukaan. Mä olin yhtenä päivänä käveleskellyt tallissa ihan muuten vaan, kun Anne oli hyökännyt mun kimppuun kuin vanha kunnon kissapeto. Se oli hätyytellyt mut toimistoon ja ILMOITTANUT, edelleen kysymättä multa mitään, että mä olisin Alviinan kisahoitaja. En Sariannan, joka kisasi Myntillä. En tietenkään. Vaan Alviinan.
Kolmanneksi, mä en voinut käsittää, miksen tänäkään vuonna vaan hautautunut vällyjen alle ja kieltäytynyt koko viikonlopusta. Mun armas siskoni Madde oli udellut "keveästi" miksen mä itse kisannut. Mä olin hohottanut sille kolkosti. Mikään ei saisi mua pelleilemään niin monen vieraan edessä. Mä raivoratsastin radat yksikseni Myntin kanssa, kun talli oli tyhjä, ja pisteytin itse itseni. Mä en kaivannut typeriä tuomareita arvostelemaan.
Joten, tässä oltiin. Kello oli vartin yli kuusi ja mä harjasin Lassea kuin joku kreikkalaisen mytologian apupoika. Puuttui vain lannevaate ja viinirypäleterttu, jota mä voisin syöttää hepan isolle naamalle.
Iso osa ajasta multa meni siihen, että mä kuikuilin tallikäytävän yli ja bongailin säpsyillen kisaajia. Koska mä en tiennyt tarkkaa osallistujalistaa mua suoraan sanottuna pelotti, että eräs nimeltä mainitsematon parin vuoden takainen Pappila-Grace ponkaisisi talliin. Luojan kiitos niin ei käynyt, vaikka kaikenlaisia tärkeännäköisiä mimmejä lipuikin ohitse polleina kuin hevosia GoTin taistelukohtauksissa.
Mä jumittauduin kisojen ajaksi pääosin sinne, mistä sai ruokaa. Alviina oli niin hermostunut, etten mä olisi yllättynyt, jos se olisi vähän pissinyt housuun. Se ei selkeästi luottanut mun rauhoittelijan taitoihin, koska vaati Lynnin pitämään seuraa itselleen. Mä kyllä taputtelin Lassea ja pidin sitä paikoillaan, kun Alviina nousi selkään, mutta siihen mun osuus pääasiassa jäi.
Koululuokissa Alviina tuli kuudenneksi viimeiseksi. Se oli niin pahalla tuulella, että survaisi saappaansa (luultavasti tahallaan) mun varpaille, kun mä tulin makkaraa syöden auttamaan sitä Lassen riisumisessa. Sen jälkeen se katosi moneksi tunniksi johonkin. Mä vaeltelin ympäri tallia, piilouduin välillä Myntin tyhjään karsinaan ja odotin kauhulla tulevia vieraskisoja. Mun olis luultavasti pakko tutustua jonkun hevoseen, että mä voisin tarpeen tullen lainata sen karsinaa pakopaikaksi.
Esteillä Alviina oli viides, mut mä en ollut ihan varma, lohduttiko se sitä. Se kyllä hypisteli ruusuketta ja taputti Lassea, mutta vasta tallissa kun muut ei nähneet. Mä olin sen silmissä kai tietyllä tavalla näkymätön.
Mä olin sillä hetkellä enemmän kuin tyytyväinen, etten ollut osallistunut kisoihin. Itse mä en olis koskaan pystynyt niin jaloon hypistelyyn.
Mä olisin vienyt pillittäen ruusukkeen takaisin Annelle ja sanonut, et mä en ollut ansainnut sitä, kun en kerran ollut paras.
|
|
